No jopas on taas ollut vilkasta täälläkin. :)

 Matalalla ollaan menty taas. Ilmeisesti tuleva työni tuli täydellisenä shokkina. Kipu, menneen ikävä, tuleva kuolema tuntuvat niin käsinkosketeltavalta ja konkreettiselta.  Ensimmäiset kaksi viikkoa on mennyt kiroilessa, avuuttomuus tuntuu ikävältä. Se, ettei ole voimavaroja, ei henkisesti eikä fyysisiäkään. se ettei pysty tekemään mitään vaikka se käteen tarttuminenkin voi olla enemmän kuin mikään muu. 

Tänään oli ekaa kertaa kiva päivä. Sellainen että tunsi osaavansa, ettei turhaan ole liki vuotta lukenut.  Mä uskon joku päivä vielä rakastavani tuota työtä. Vaikka siihen on kyll vielä pitkä matka, mä kun en pidä itseäni varsinaisesti luonnonlahjakkuutena.

 Lokakuu menee toivottavasti tässä uusien asioiden ääressä, johan se melkein jo on ohi. Enää marraskuu. Sitten saakin odottaa taas hyvillä mielin kevättä <3